?

Log in

No account? Create an account

Neutraalia ja Apulantaa

Pitkästä aikaa maltan, viitsin ja haluan kirjoittaa tänne jotain. Korvissa pauhaa Apulannan Ruhtinaat ja minulla on harvinaisen hyvä olo. Olin tänään uimassa Susannan ja Ailan kanssa. Pelasin Simsiä hirvittävän paljon ja olin myös koko päivän tunneilla, jossa oli ihan mukavaa.

Ainut häiritsevä asia on se, että tajusin, etten taida olla alkuunkaan yli eräästä typerästä tunnehässäkästä. Luulin jo olevani, mutta jo aamulla huomasin, että tunne on edelleen hässäkkää erään tietyn ihmisen saapastellessa ympärillä. Äärimmäisen häiritsevää sinänsä, kun olen jo lämmitellyt erästä paljon parempaa ja järkevämpää suuntaa. En ymmärrä miksei tämä hepsakeikkuus jo lopu. Mikä minussa oikein on vikana, kun en osaa päästää joistain tunteista vaan irti?  Luulin, että edellisen sekavuuden seurauksena olisin oppinut jotain, mutta ei. Tässä minä olen menossa kohti samanlaista. Jonkinlainen oravanpyöräkompleksi ilmeisesti.

Tähän teemaan liittyen Apulannan Liikaa:

Mä kyllä tiedän
Mitä maalin alta paljastuu
Toisinaan kun
Peilipinta naarmuuntuu
Enkä haluu sitä ylijäänyttä paikkaa
Joka aina jää joka sulta jää

Olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa

Rakasta mua
Tai vihaa mua hei kuinka vaan
Kai sillä sitten
Voit jotain uutta saavuttaa
Kai mä ansaitsen uuden tilaisuuden
Kai mä ansaitsen
Hei mä tiedän sen

Olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa

Tiedäthän
Voit aina luottaa ystäviin
Vain pieni reikä
Niin mä valun viemäriin
Kauneus on neula ilmapalloon
Haluun räjähtää, sinuun räjähtää

Olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa
Minä olen liikaa.

Ehkä tämä on tässä. Ei pysty parempaan tänään.
 



Nyt ei muu auta!

Ei uskalla olla kirjoittamatta. Varsinkaan kun olen yksin kotona. :D

Vuonna 1933 pieni tyttö joutui murhaajan uhriksi. Murhaaja hautasi tytön elävältä maahan toistaen samalla sanoja "Toma sota balcu".

Nyt kun olet nähnyt ja toistanut mielessäsi nämä sanat, tulet tapaamaan murhatun tytön. Ensi yönä, kun olet nukahtanut, tyttö ilmestyy makuuhuoneesi kattoon ja tukehduttaa sinut samalla tavalla kuin hän tukehtui itse.

Jos kirjoitat tämän tarinan omaan blogiisi, hän jättää sinut rauhaan. Hyvät tekosi palkitaan. 

Uskallatko sinä olla kirjoittamatta?

Työreissu Leville osa 6

Tänään on ollut ehkä koko reissun paras päivä. Painettiin töitä kahdeksan ja puoli tuntia, ja tuli sellainen olo, että ehkä tässä alaa palkkakin juosta. Mummankaan kanssa en ole edes yrittänyt kehittää konfliktia, eikä se ole myöskään ostellut mitään kummempaa mulle.  Sain myös Weezyltä tosi kivan kirjeen ja nauroin sille ihan hulluna! 

Olen ajatellut tänään myös harvinaisen paljon myös erästä kotiin jäänyttä (tai itse asiassa taitanee sekin olla matkoilla) poikaa. Se on suloinen, ihana, kiltti ja hellyyttävä, ja mä taidan olla vähän ihastumassa siihen, mutta saa nyt nähdä. Tässä alkaa kuitenkin olla jo sen verran ikää ja ehkä kokemustakin, ettei viitsi ihan suin päin mihinkään rynnätä. Olenpahan kuitenkkn ajatellut niin, että työpäiväkin oikein väsytti, kun en viime yönä nukkunut ajatuksiltani.

Tässä taitaa kuitenkin olla tältä erää. Mun täti yrittää miehensä kanssa ylipuhua mua lähtemään Espanjaan, ja mä pelkään lentämistä. Voi älyttömyys! Mitenkä mä siitä luistan?! Ehkä pitää mennä toppuuttelemaan, ettei ne jo varaa lentolippuja...
:P
 

Työreissu Leville osa 5

Jatkoin tänään töitä ja oli hyvinkin rattoisa päivä. Maalasin terassin kaiteita ja oven pieliä, ja juttelin samalla henkeviä tätini kanssa. Kuulin siinä muutaman asian, jotka vähän pistivät miettimään, ja osaa en edes olisi halunnut kuulla, koska olisin ennemmin elänyt siinä uskossa, että olen väärässä ajatuksineni, mutta nyt sain kaikille hulluille epäilyille vahvistuksen. Harmillista sinänsä.

Asia siis koski sitä, että mun mumma, eli siis äidin äiti, ei oikein pidä mun isästä ja sen arvoista ajasenteista ja se heijastaa sen käytökseen mua kohtaan ja plaa plaa... Nämä asiat ovat tosi vaikeita, mutta valitettavan tosia ja pysyviä. Varsinkin kun meidän mummasta on kyse. Harmillista vaan, että kaikki on niin kuin on, mutta hupshuijaa niin se maailma makaa, eikä mitään voi. Parempi siis olla kuin ei tietäisikään, että edes tietää todeksi sen, minkä ennen luuli olevan vain omaa kuvitelmaa.

mä silti rakastan omaa isääni ja samoin äitiäni oikeastaan yli kaiken. Me kolme muodostetaan selliainen outo pieni, mutta pippurinen tiimi, joka ei niin vain kaadukaan. Mun äiti on vakavasti sairas, ja iskä tekee raskasta vuorotyötä, mutta  aina me ollaan selvitty ja selvitään vastakin. Meitä ei yksi hössöttävä mumma kaada. 

Hmm... tulipas syvällistä.. ehkä se on tämä koti-ikävä... Mulla nimittäin on sairas ikävä paitsi kotia, myös mun parasta ystävääni Weezyä. Onneksi täällä sentään on töitä! Työt pelastaa mun päivät! Töissä nimittäin on oikeasti on mukavaa!

Työreissu Leville osa 4

Noniin! Alkoivathan ne työtkin viimein! Maalasin tänään terassin kaiteita ja huomenna pääsee onneksi taas tienaamaan! Oli mukavaa ja kaikki meni vallan mainiosti. Olisin voinut tehdä useammankin tunnin, mutta tänään jäi vähän vähälle, kun mun täti kävi miehensä kanssa aamupäivällä asioilla Kittilässä, ja koska olen niiden firmassa töissä en voinut aloittaa ennen niitä. Onneksi sentään pääsi jo tekemään työtä ja nyt on jo vähän tienattu. Huomenna toivottavasti tehdään jopa vähän ylitunteja.

Tämän päivän varjopuoli olikin sitten ensimmäinen konflikti mumman kanssa. Mä puhuin äidin kanssa puhelimessa, ja mun ruoka valmistui sillä aikaa mikrossa, ja sitten kun se piippasi, otin ruoan mikrosta yhdellä kädellä, koska mumma hössötti vieressä, multa kaatui tulikuumaa kastiketta lattialle ja kädelle. Mumma rupesi sitten tuttuun tyyliin hössöttämään ja mulle tuli jotenkin kummallisen paha olo ja koti-ikävä ja tunne, etten osaa yhtään mitään. Vähän aikaa sitten puin sitä asiaa äidin kanssa oven takana puhelimessa ja myöhemmin myös selvitettiin koko juttu mummankin kanssa, mutta en voi ymmärtää, miksi mumma ei voi antaa ihmisille omaa tilaa. Mä olisin saanut sen itsekin siivottua. Mutta ei vanhuksia enää voi muuttaa, ne ovat tottuneet tekemään asiat tietyllä tavalla ja niin ne tekevät. Ovat ne silti kyllä korvaamattoman rakkaitakin kaikkine kummallisuuksineen. Mun täti kyllä ymmärtää mua onneksi loistavasti.

Mutta ehkä mun on nyt aika painua nukkumaan, että jaksan huomenna maalata.

Työreissu Leville osa 3

Nyt mä kirjoitan vaan hyvin lyhyesti, koska kello on jo paljon ja mulla alkaa olla todella väsy. Tämä päivä oli huomattavasti parempi kuin eilinen. Kävin aamulenkillä, kaupassa ja tunturissa. Maisemat olivat huikaisevat. Luonto on sitten jotain niin ihmeellistä ja kallisarvoista. Ounasjoki kiemurteli välkehtien, ja aurinko valaisi ihan koko tienoon, ja pienet purot lorisivat alas tunturinrinteitä, joilta viimeiset lumet vielä sulivat. Oli mielettömän upeaa!

Kaupasta löysin aivan ihanan keltaoranssin kesäpaidan, ja MP3-soittimen, jonka paappa mulle kustansi ja mumma osti paidan. Ihan rupesi hävettämään, kun ne panivat niin paljon rahaa palamaan vain ja ainoastaan mun takia. Mumma joutui sitä paitsi työntämään mut selästä sinne kauppaan, että edes suostuin menemään sisälle ostamaan sitä törkeän kallista soitinta! Olisi ollut parempi, jos niillä rahoilla olisi vaikka tuettu Greenpeacea, mutta mun mumma ja paappa ovat kerrassaan pitelemättömiä, kun kerran päättävät jotain.

Nyt on päivä pulkassa, vaikka vieläkään ei ole senttiäkään tienattu. Työt alkavat maanantaina ja sitä ennen pitää kuluttaa aikaa ja välttää kauppoja. Mä vannon pyhästi, että en vihjaise mummalle sanallakaan, että saattaisin vaikka haaveilla jostain tavarasta, EHEI! :D

Työreissu Leville osa 2

Käväisinpä sitten siellä grillaamassa ja kyllä kannatti. Maha ei tunnu enää läheskään yhtä pahalta, ja suunnittelin jopa lähteväni huomenna juoksemaan. Tuosta läheltä menee keskivaikea seitsemän kilsan lenkki, ja se voisi sopia talvitauon jälkeen ihan mukavasti kunnolle. Lenkitin myös tätini naapureiden koiran, ja se piristi tosi paljon, koska karvakorvat ovat kuitenkin kotona pääosa mun elämää. Niitä mulla ehkä onkin kaikista kovin ikävä, tai sitten äitiä ja iskää. En sitten tiedä. Ikävä on aika jännä asia. Silloin kun on erossa niistä keiden kanssa elää ja asuu, on ikävä niitä, mutta silloin kun on niiden kanssa, on ikävä joitain muita. Olisi hyvä, jos voisi koota kaikki tutut yhteen paikkaan... :D (Ja sitten kaikki maailman ihmiset olisivat siellä paikassa, koska kaikki maailman ihmiset liittyvät toisiinsa kuuden muun ihmisen kautta... :P)

Mutta ehkä mä lopettelen tältä päivältä. Huomenna lisää. Mä päätin nimittäin pitää tätä työreissublogia ahkerasti joka päivä.

Työreissu Leville osa 1

Nyt mä sitten olen täällä Levillä, ja maanantaina pitäisi aloittaa maalausurakka. Kaikki olisi muuten hienosti, mutta mulla on tajuton mahakipu ja vähän koti-ikävä. Pitkä automatka sujui välillä rattoisasti ja välilä taas ei-rattoisasti. Tuntuu vähän yksinäiseltä, mutta ehkä tämä muuttuu iloksi sitten kun maha paranee. Pitäisi mennä tädin, tädin miehen, mumman ja paapan kanssa grillaaamaan, mutta sattuneesta syystä ei huvita. Huvittaisi ehkäpä mennä jo nukkumaan, mutta en taida viitsiä kuitenkaan ihan sitäkään vielä. Tässä vaiheessa kaksi viikkoa tuntuu pitkältä kuin nälkävuosi, (joka siitä tuleekin, jos maha ei suostu ottamaan vastaan mitään) mutta ehkä tämä tästä. Voineehan tuo kipukin johtua vaan koti-ikävästä, joka saattaa olla suurempi kuin tiedänkään.

Biisi: Naruto, Wind
Päivän arvosana: 6


Elämää. Koiria. Partiota. Kaipausta.

Tämä päivä on jotenkin kadonnut savuna ilmaan. Olen vaan kuljeskellut paikasta toiseen vailla päämäärää ja tarkoitusta. Olen ollut niin ajatuksissani, että kaupasta lähtiessäni meinasin mennä väärään autoon... Kyllä kanssaihmisillä oli hauskaa. Jotenkin tuntuu siltä, että asiaa olisi vaikka millä mitalla, mutta silti mitään ei osaa kirjoittaa tai sanoa. Univelkaa olisi, mutta ei osaa nukahtaa. Koirien kanssa pitäisi treenata, mutta ei ole aikaa. Tutkielma pitäisi tehdä, mutta ei ole motivaatiota. Siivota pitäisi, mutta miksi. Miksi ylipäänsä pitää yhtään mitään? Mitä väliä on sillä miten hyvän YO-todistuksen saa tai pääseekö koskaan opiskelemaan? En minä usko, että mietin vanhana, että olisin voinut ahkerampikin olla. Tai saatan minä sitäkin miettiä, mutta päällimmäinen ajatus on kuitenkin: Oliko minulla elämässäni useammin hauskaa kuin kurjaa.

Iltapäivällä oli partiokokous. Tein siinä kokousta johtaessani muutaman virheratkaisun ja yksi johdettavistani suuttui minulle todella, mutta haloo! Minäkin olen vain ihminen! Minä suunnittelen kokoukset ilman palkkaa ja ilman aikaa enkä saa kiitokseksi mitään muuta kuin naurua ja ilkeitä sanoja. Kyllä suurinta osaa sentään onneksi toiminta kiinnostaakin. Sapettaa vaan se, että partiossakin pitää tiettyjen ja tietynikäisten ihmisten olla niin tajuttoman kovaa ja aikuista. Olisivat vaan onnelisia siitä, että heillä ei vielä ole mitään TODELLISTA vastuuta itsestään ja elämästään. Ehtii sitä myöhemminkin.

Tästä tulikin mieleeni, että ihmisen elämä olisi monin verroin helpompaa, jos meidän ei tarvitsisi koskaan tehdä lopullista päätöstä. Voisi vain kirjoittaa ja kirjoittaa yhteen pötköön, eikä koskaan tarvitsi panna pistettä. Liian usein tulee tehtyä huonoja päätöksiä, joita katuu. Itse olen ainakin mitättömän huono päättämään mitään lopullista. Yritän aina ratkaisua tehdessäni jättää taakseni jonkin pakotien ja porsaanreiän, jos en pystykään toimimaan päätökseni mukaan. Yleensä myös lykkään päätöksentekoa aika lahjakkaasti. En vain halua kumartaa toisaalle ja pyllistää toisaalle, mutta mitäpä muuta elämä on.

Koirista... Näin viime yönä unta, että pahnanpohjimmaiseni, kääpiövillakoiratyttö Tiuku, juoduttiin lopettamaan. Siinä kohtaa sitten taas tajusin, miten rakkaita ja tärkeitä ne pikku pirulaiset minulle ovat. Jos jompaa kumpaa ei olisi, puuttuisi minusta itsestäni osa. Vaikka aamulla ärsyttää herätä siihen, että villakoira istahtaa naaman päälle, ei voi kuvitella mitään merkityksellisempää kuin kahden hännän huiske jaloissa. Katse oman koiran silmiin on kuin katse omaan sieluun. Koirassahan hyvin usien näkyy omistajan parhaat puolet.

Kaipauksesta ei nyt irtoa muuta kuin yksisäkeinen runo, joka syntyi matikan tunnilla: (niin-ja-mikä-olikaa-normaalijakauma?)

Mitä väliä on sillä keskiarvolla?
Sinä et ole täällä.
Kuka välittää totuudesta,
kun valheelliseen rakkauden hetkeen voi jäädä vangiksi?
Millä todennäköisyydellä?
Pienemmällä kuin lottovoitto, mutta riittävän suurella minulle.
Sinua ei voi löytää taulukosta.
Rakkaus potenssiin tuhat,
ja sinä olet siinä.

*

Tomumajalla on väsy. Nyt pitää jo nukkua.